Mun kotoni

Tällääses asumukses haluaasin viättää iäisyyteni. Jumankauta, pystyys vartiootteman toivomattomia tupahan tulijoota tuan piänen reijän reunalla. Ja jos reikä olis tosisnansa vahavistettu pellillä, mikä mun olis korosnani klötkööllä. Turva ku turva. Tikka tai palokärki sais hakata ovipiäliä miälin määrin. Olisin vain kuulolla ja kääntääsin kylykiäni.

Minen tiärä sitä, kuinka osuusin nuan piänestä luukusta tupahan. Ja jos osaasin eres lentää. Mä osaan räpsytellä räpsykarvojani. Niistei ollu mitää apua,ku piänenä poikana lähärin saunankatolta lentämähän omin siiviin. En ollu silloon lukenu mitää, notta
taiteelija Leonardo da Vinci oli koittanu samaa hommaa monta sataa vuatta ennen mua.

Onneksi se saunan katto oli alahalla maaperähän nähären. Pikkuusen könksähti, muttei ottanu oikee kipiää. Suunnittelin kaikellaasia vekottimia, millä pääsis johonki, toisahalle.

Jotta vaikka moottorikelekat on ny kaikkien tiaros, niitei ollu mun lapsuures olemaskaa. Mutta mä kekkasin joskus kevähän hankikeliillä, nottolis vesikelekalla hiano päästellä hankikannolla. Kruuvasin isän mopeerista moottorin irti ja ratustin sen vesikelekan noukkahan.

Tälläsin sinne käsikrivan taakse mopeerin takapyärän ja niittasin monista kettingiistä veron takapyärähän. Ku oon hätäänen, kaikkia en siälä pimiäs liiveris keriinny ajatelle loppuhun asti. Olin naulannu sen moottorin vesikelekkahan pikkuusen vintturahan ja kaasuvipuki oli yks vaijerinpää mun oikianpualohoosen kätyymes.

Vehejes meni tosi lujaa. Mä putosin kyytistä jo ensimmääsen kymmenen meeterin aikana. Olisin voinu pysyä kelekas, jos en olisi asentanu sitä moottoria ja vetopyärää viteehinsä niitä anturoota kohoren.

Kyllä siinä sitte naapurin isännän piikkilangat prätkyy. Homma ei ollu ohi tuas, mun piti viälä yällä tällätä se moottori takaasi siihen isäni mopeerin runkohon.