maanantai 27. syyskuuta 2010

Nakiillako?

Oon johonaki häräsnäni ruvennu naamakiriahan. Mun seliitykseni liittymisesnäni vihaamahani vakoolumailmahan on tosi maalliset. Oon soitellu jäläkeläästeni ja äiteeni tähären lompsani ihan tyhyjäksi.

Ei mun tarttisi mihinää facebookis olla, mutta nuariso halaveksii sähköpostia ja kokemus taas ei osaa käyttää sitä. Eikä oo luukkujakaa tuallaasehen vanahoolla. Sitte mua ei hirviästi perusta olla tiätämätöön, mikkon sukukulaasteni suhururantehet kulloonki.

Naamakirias ollahan, eikä palio muuta voira. Ev viitti hirviästi häiritä apiturienttiani, ku sillon tähärelliempää arpeetia, ku jonkun kaakin tällääminen raitehillen. Motan naamat ny hosumati. Apiturienttini on ny viimmenen, joka viittii plätistä mun kans. Ja opettaa mua luukun käytös.

Yritin joinki vaharata, mitä mihinäki tauluus seisoo. Mullon oikee kelepo suamen kiäli, mutten päässy päälle. Noli niin selekiää suamia, nottolis pitäny ymmärtää. Johonaki on tullu takku.

Ny kyllä pitää sanua, nottei kestoseliitykseni viisahista konehista enää toimi. Ku kolomekymmentä vuatta sitte rupesin viisahien konehien kans takkuamahan, kiäli oli engelsmanni. Joka ohojelmahan olis saanu ikivanahan päivityksenki kotomaaksi, muttoli sellaasia asioota silloon hoirettavana, notta trenkäs olla uusin ohojelma värkis.

Vuasikymmenen oon lukenu moninaasia lehtiä konehelta, oon kirioottanu, oon lukenu sähkäriä. Ei mitää sellaasta, mikä olis ollu jollaki lailla tiatua tai taitua ylläpitivää. Ei oo tarvinnu leikata eli liimata. Ei oo tarvinnu ku möllöttää tyhymähän luukkuhun ja pikkuusen knapsutella, nottolis pääsny seuraavallen palarillen. Se luukku ei oo mullen koskaa sanonu mitää, vaikkoon kysyny monen uutisen perähän tosiasoota.

On kyllä haiku, ku terminen kasvukausi on omas elämäs paitte. Silloon ku ei ollu mitää kunnollisia tiatokonesohojelmia, kolomattakymmentä vuatta sivuutte, tein kotona neliväristä kylälehtiä, eikä ollu tuska nuitua. Tulostinki ne viälä postilootakuntohon.




Orotellahan ny täs, älyä

lauantai 25. syyskuuta 2010

Saunas vai?

Lähärettihin naapurikaupunkihin saunoottelemahan. Meirän omas saunas ei viälä oon ku kiuas ja kauhia kasa kiviä. Pitääs löytää joku nurkka, mihinä kiviä rupiaas kuumoottamahan.

Ristiriirat on niin kopelootavia, notta lähärin saunareisulla karulle ja toinen vissihi sinne saunahan. En tiärä. Moon kylypemätä viäläki.

Mua aharistaa kaharen kuuppelon turhanpäiväänen ottelu. Oon vissihin ollu vallas ja ny kumous on tullu. Mulle on oikeen, notta ny hutkitahan ympäri korvia.

Varmahan on hirmuusen kehittävää elää kuukkootappelus kokopäivääsesti. Mä en oikiasti tiärä minkä tähären tähän on tultu. Piäniä vinkkiä on olemas, mutta non mum miälestä niin vähäpätöösiä, notten oikee jaksa uskua niiren kantavuutehen.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Koomas

Erellisihin hölöpötyksihini viitaten, oon melekooses koomas ny koko vartalolla. Mä kuulun sellasehen porukkahan, jollekka ihimissuhtehet on tai sitte ei oo. Nyt kaikki ei oo, mutta ei kylläkin. Minen ny tiärä, kunka palio mun pitää hävetä pohojalaasena tälläästä tunnustusta, nottolisin sekooksis tuallaasesta tyhyjämpäivääsyyrestä, ku ihimisten suhtehet.

No, en oo osannu viikkoohin nukkua eli syärä, niinku ihimisen tuloo teherä. Ny lopetan tämän aihehen.

Klasin aluunen om mullen aina tärkiä. Ku tulin taas tänne jotaki erikoosia reittiä pitkin, lähärin ensimmääsnä noukkimahan toisen saron perunat. Ei ollu mikään kolera keriinny järsimähän maaomenootani. (Aardappelen).

Koko kevät ja kesä on ollu kuiva ja kuuma. Mansikat ja vatut pirätti antamasta marioja jo pian mittumaarin jäläkehen. Ny on piskotellu ja kasvannaaseni on ruvennu uurestansa tuatantoelämähän. Saan vattuja joka päivä korttelillisen kultani jäläkiruaaksi. Uuret mansikaniki on jo hyvääsesti raakilehella.

Oon täs koittanu ulukoolla mun kaharen hurttani kans. Noov vaa mukavia otuksia ja nei sano koskaan poikkinaasta sanaa. Vetää kyllä, notta narut vinkuu.

Eileen jätettihin perheen pää yhyrelle metroskooppiasemmallen ja mä olin uskos mennä koirieni kans viäres olovahan puistohon jaloottelemahan. Perheen ykkösen selekä viälä näkyy, ku likkakoira oksenti kahtehen kertahan ihan katkerasti. Oli kuulemma jo yällä oirehtinu vattaansa käymällä pihalla heinän syännis.

Eläimellä taisi olla hirveä olo, kun ei tahtonut millään päästä ikkunalle liikenteen laskemispaikalle. Koko olio viestitti pelkkää vapinaa.

Tilanne oli niin vakava, että bossi tuli töistä kesken päivän ja veimme kultamme elukkalekurille. Nyt pikkuunen jaksaa lääkittynä aika hyvin. Pientä voimattomutta huomaan.

perjantai 17. syyskuuta 2010

ihmissuhteet

Olen vielä elävä ihminen ja voin sanoa, ittä ihmissuhde ja ihmissuhteet ovat minulle merkitseviä.
En millään tavalla voi ymmärtää, saati hyväksyä öykkäräivää ja ylenkatsovaa suhtautumista kaikkein läheisimmän puolelta.

Selviydyn tästä kriisistä eli en. Muutamat tulevat seikat kenties viitoittavat tietäni.

En ole ollut näin pohjalla koskaan.

Pentti.

Tuskin koskaan

Elän nyt kaitaista pikkusievää eloani todellisessa surussa. Tyhmä kun olen, en käsitä kaikkia nyansseja, mitkä ovat olemassa. Kaik män. Asiat ovat levällään, mutta onneksi hänellä on huippujuristi. Minä tyydyn nyt katkeraan osaani. Tuhooni. Ei kai juristi hoida hommiansa vastapuolen eduksi? Luulen niin.

Monikymmenvuotinen elämäni huohottaa nyt. En löydä ulospääsyä ansastani. Olen nyt kuin varkaissa vaimoni kodissa. Olen vieläkin täydellisessä shogissa, enkä pysty rationaaliseen tietojen käsittelyyn. Voi olla, että älyni palaa vasta pitkän ajan kuluttua.

Duunaan nyt kotihommia. Ehkä siivoan, ehkä tiskaan, ehkä keitän kullalleni ruokaa, ehkä tuhoan nurmikkoa, ehkä nukun suruani pois. Olen ihan pihalla kaikesta. Tilanne on sikäli vakava, että ilmoitetusta erosta on jo melkein kolme viikkoa aikaa. En ammu itseäni.

Kohtalo ivaa

Lopetin blogini. Muutaman tunnin päästä rakkahani lopetti keikkumisen vieressäni. Rakkahani on vieläkin papereissa aviovaimoni, mutta poissa minun todellisesta elämästäni.

Aivan kuin jotkin toivomattomat kohtalot olisivat ryhtyneet yhteisymmärryksellä kimppaan. En ole karski äijä ja sen vuoksi minua koskettaa tilanteeni todella syvältä. En vieläkään onnistu keksimään, kuinka voin pysyä hengissä tulevaisuudessa. Olen pitkäikäistä sukua ja elämän ajan ennuste on monta kymmentä vuotta tästä eteenpäin.

Kaikki suomalaiset viranomaiset ovat näköjään sulkeneet ovet tuhlaajapojalta. Tilanteeni olisi onnellinen, jos olisin syntymäni aikaisessa olotilassa. Paljas perse ja kaksi osaavaa kättä.

Pieni onni minulla on. Navan ympärille on varastoitunut ehkä kymmenen kiloa syötyä ruokaa. Ehkä tavara sulaa käyttööni, kun muistan ryypätä vettä koko ajan.

Elämässäni on nyt kaikki pelkkää arvailua. Minua ei auta millään tavalla kuviteltu ryhdistäytymiseni. En näe edes sitä, millä tavalla minun pitäisi rypistää.

Aion etsiä itselleni uuden ja sileäksi höylätyn elämän. Entisessä elämässäni en koe itseäni millään tavalla pahantekijäksi.

Olen omaksunut uutta vaihettani kolmatta viikkoa. Ehkä keksin elämääni jatkoa, ehkä en. Minun vikani on se, että olen kriittinen ja hyväsydämellinen samaan aikaan. Olen varmaan väärässä, koska näin on käynyt.