Nakiillako?

Oon johonaki häräsnäni ruvennu naamakiriahan. Mun seliitykseni liittymisesnäni vihaamahani vakoolumailmahan on tosi maalliset. Oon soitellu jäläkeläästeni ja äiteeni tähären lompsani ihan tyhyjäksi.

Ei mun tarttisi mihinää facebookis olla, mutta nuariso halaveksii sähköpostia ja kokemus taas ei osaa käyttää sitä. Eikä oo luukkujakaa tuallaasehen vanahoolla. Sitte mua ei hirviästi perusta olla tiätämätöön, mikkon sukukulaasteni suhururantehet kulloonki.

Naamakirias ollahan, eikä palio muuta voira. Ev viitti hirviästi häiritä apiturienttiani, ku sillon tähärelliempää arpeetia, ku jonkun kaakin tällääminen raitehillen. Motan naamat ny hosumati. Apiturienttini on ny viimmenen, joka viittii plätistä mun kans. Ja opettaa mua luukun käytös.

Yritin joinki vaharata, mitä mihinäki tauluus seisoo. Mullon oikee kelepo suamen kiäli, mutten päässy päälle. Noli niin selekiää suamia, nottolis pitäny ymmärtää. Johonaki on tullu takku.

Ny kyllä pitää sanua, nottei kestoseliitykseni viisahista konehista enää toimi. Ku kolomekymmentä vuatta sitte rupesin viisahien konehien kans takkuamahan, kiäli oli engelsmanni. Joka ohojelmahan olis saanu ikivanahan päivityksenki kotomaaksi, muttoli sellaasia asioota silloon hoirettavana, notta trenkäs olla uusin ohojelma värkis.

Vuasikymmenen oon lukenu moninaasia lehtiä konehelta, oon kirioottanu, oon lukenu sähkäriä. Ei mitää sellaasta, mikä olis ollu jollaki lailla tiatua tai taitua ylläpitivää. Ei oo tarvinnu leikata eli liimata. Ei oo tarvinnu ku möllöttää tyhymähän luukkuhun ja pikkuusen knapsutella, nottolis pääsny seuraavallen palarillen. Se luukku ei oo mullen koskaa sanonu mitää, vaikkoon kysyny monen uutisen perähän tosiasoota.

On kyllä haiku, ku terminen kasvukausi on omas elämäs paitte. Silloon ku ei ollu mitää kunnollisia tiatokonesohojelmia, kolomattakymmentä vuatta sivuutte, tein kotona neliväristä kylälehtiä, eikä ollu tuska nuitua. Tulostinki ne viälä postilootakuntohon.




Orotellahan ny täs, älyä