lintulaurat

Yks niiston näppäämis justihin ny. Ainaki kuvaannollisesti. Vein pari puista linnun ruakkima-aluusta puskien oksista retajamahan. On ollu jo monena aamuna kuuraa maas ja auton klasit jääs. On jännä arvootella, nottonko lumi tämän tuvan portahilla ennen ku sen pahaasen mökin siälä kotomaasnani

Tiiaasekki on jo kiahnannu siihen mallihin, jotton evähänsä pikkuusen hakuuses. En oo varsinaanen ornitolooki, mutta talitiaasia ja sinitiiaasia tuas klasinaluuses on vispannu. Nei vissihin syä kypsiä punaasia tai mustia vatukoota tai mansikootakaan. Sellaasiaki olis viälä tarilla tuala klasin toisella pualella.

Oon imehrelly, miksei nua mun sarat omenat tai ruusunmarikkaa kelepaa täkälääsille luatoelukoolle. Mulle ne kelepaa, muttoon jemmannu jo joka paikan niitä täytöhön. Onneksi mun eksäni osaa teherä uunis niistä ompuusta oikiaa herkkua. Ja nam, sitte niitä lusikoorahan jätskin kans muatohon, nam.

Jaa, jotta höpäjin lintulauroosta. Erellisenä vintterinä noli oikeeta elääntarhoja. Jyviä nokkii punavattaaset, sinivattaaset ja muutoon harmahtavat siipieläämet. Niitoli kiva siinä kattella. Mun soffaperunakki tottuu niihin ja hännänhuiskijat pirätti räksyttämästä ruakaalijoolle.

Joskus mun pisti vihaksi, ku naapurin kasvattamat kiriespulut tuli kans apajille. Niillon omat herkkupöytänsä airan takana. Joka kerta ku mä sellaasen tupamöllikän tuas näjin, niin heitin varmahan jollaki kenkäroukoosella kohoren. Mukavia västäräkkiähän nekin on, mutta mun pitopöytä ei oo niille katettuna nykkää. Paskantekon mun eksäni mustan koslan kuinka suurihin valakoosihin plänttihin hyvänsä.

Ne ruikut pitää muutoosta pestä heti pois ku näköö. Muutoosta ne syävyttää maalipintahan kartan tapahtunehesta. Sanon, ku on pikkuusen kokemusta asiasta.