Lopetin blogini. Muutaman tunnin päästä rakkahani lopetti keikkumisen vieressäni. Rakkahani on vieläkin papereissa aviovaimoni, mutta poissa minun todellisesta elämästäni.
Aivan kuin jotkin toivomattomat kohtalot olisivat ryhtyneet yhteisymmärryksellä kimppaan. En ole karski äijä ja sen vuoksi minua koskettaa tilanteeni todella syvältä. En vieläkään onnistu keksimään, kuinka voin pysyä hengissä tulevaisuudessa. Olen pitkäikäistä sukua ja elämän ajan ennuste on monta kymmentä vuotta tästä eteenpäin.
Kaikki suomalaiset viranomaiset ovat näköjään sulkeneet ovet tuhlaajapojalta. Tilanteeni olisi onnellinen, jos olisin syntymäni aikaisessa olotilassa. Paljas perse ja kaksi osaavaa kättä.
Pieni onni minulla on. Navan ympärille on varastoitunut ehkä kymmenen kiloa syötyä ruokaa. Ehkä tavara sulaa käyttööni, kun muistan ryypätä vettä koko ajan.
Elämässäni on nyt kaikki pelkkää arvailua. Minua ei auta millään tavalla kuviteltu ryhdistäytymiseni. En näe edes sitä, millä tavalla minun pitäisi rypistää.
Aion etsiä itselleni uuden ja sileäksi höylätyn elämän. Entisessä elämässäni en koe itseäni millään tavalla pahantekijäksi.
Olen omaksunut uutta vaihettani kolmatta viikkoa. Ehkä keksin elämääni jatkoa, ehkä en. Minun vikani on se, että olen kriittinen ja hyväsydämellinen samaan aikaan. Olen varmaan väärässä, koska näin on käynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Oletpas nyt pahassa paikassa. Onneksi sinusta sisua löytyy. Sen tiedät varmasti itsekin. Toivottavasti elämälle löytyy uusi, tolkullinen järjestys. Mikään vaikea aika ei voi kestää loputtomiin. Jaksuuta sinulle.
Jaksamista sinne! Blogi on hyvä paikka purkaa tuntoja - ei ole pakko selvitä elämän mutkista ihan yksin. Meitä on täällä kanssasi paljon.
Yleensä elämässä yhden oven sulkeuduttua avautuu ikkuna jonnekin muualle. Ehkä parempaan? Nyt juuri ei ehkä tunnu siltä, mutta pidä silti silmäsi ja korvasi avoinna.
Kaikkea hyvää!
Kiitän todellista ystävääni Millania ja Arjaa, kummankin ystävällisistä sanoistaan.
En todellakaan nyt tiedä, mitkä tuulet vievät minua mennessään. Haluasin kuitenkin, etten olisi ikinä enää tyhmä ja äärettömän luottavainen.
Elän vieläkin.
Sä selviät...päivä päivältä...Uskon kovissa paikoissa sellaiseen lauseeseen: Koettelee, vaan ei hylkää Herra. Joskus toki tuntuu, että päätään hakkaa mennen ja tullen samaan kohtaan ja kaikki hylkää, mutta usko pois, vaikka se varmaan vaikeaa onkin, että Joku Päivä tämä kaikki pahaolo on vain pahaa muistoa. Voimia toivotan.
Lähetä kommentti