Kyllä navikaattori tiätää

Mullon ollu jo melekee kymmen vuatta sellaanen liikentehes sekaamiskones. Ensimmäänen oli aika yksinkertaanen ja soon viäläki hengis. Soon sellaanen päästakattuen kolominurkkaanen, senaikaasten kännyköören kokoonen. Siten paa kiärrätyksehen, kus se pelastaa aina eksynehen lopuuksi reitiillensä.

Mutta tämä nykyaikaanen, soon fiini värkki. Jos oot osannu sille sanua mihinkoot menos, se toimitteloo sullen kärsivällisesti, jotta mitä reunaa sun pitääs ajella, jotta sullolis maharollisuus päästä seuraavasta ristooksesta jatkamaha sinne valittemahas paikkahan. Sei oo kertaakaan viälä tullu häjyllen päälle, vaikkoon menny jo aikoja sitte risteysten ohi. Se vaan sanoo rauhallisesti, notton ynnänny uuren reitin, mee siältä.

Moon koko aijjan kunnellu sitä piänes peloos, jotta koska se oikee räjähtää mullen. Mä ku oon sellanen homeskorva, jotta touhuan muutaki ku kuuntelen konehen ohojeeta. Enimmäksensä yritän olla nöyrää poikaa, kummua peliättää, jotta se kones kariaasoo mullen huanos liikennekohoras: "Sakiapää, moon sullen toitottanu jo monehen kertahan, mistä sun pitääs mennä. Sähän kääntyylen ku kameelilla ajelisit. Täston kuule pian leikki kaukana ja tuloo tupenkrapinat..."

Muttei oo se koneskaan läheskään aina oikias. Tuas lähikaupungin reunas moottoritiällä se aina kärsköö kääntää vasimelle. Sinne keskikaitehen pualellen. Moon siltä aina kysäässy, notta tuan kaitehen läpikö? Soon hiliaa. Eikoo suuttunu, vaikka yritän pysyä siinä rauralla merkitys karsinasnani vastoon ohojeeta.

Mukava soon sitä naisääntä kuunnella. Mutta sitä mäen ymmärrä, jotta se rupiaa heti mua aharistamahan, jos mä pikkuusen ajelen omahan lajihini. Ei soo vihaanen, mutta ärsyttävän määrätiatoonen. Ja mäku toivoosin jotta se ymmärtääs, notton joskus muutaki miäles, ku ainavaa päästellä jotaki ykstoikkoosia teitä, eikä sekaantuusi koko aijjan ajamisehen. Koirakki haluaas joskus käyrä pissillä. Tuahonkin sillon aina jotaki sanomisia.

Kerraasti mä sain sen oikee emävalehesta kiinni. Oltihin tuala johonaki toises maas sellaasten isojen luminutturaasten mäkien takana. Juurtajaksaan seliitettihin sillen mihinkollahan menos ja minkälaasta kujaa. Se väitti jotton laskenu reittimmä, jottei muutaku usvaa putkehe. Ja mikäs siinä ajelles, hianua ilimaa ja henkehen ottavan komiat maisemat joka pualella.

Kultaa siinä peliätti ku oli niin nyrkkää ja rupes flätkimähän kuvia, jottei olisi nähäny kaikkia jyrkäntehiä alahappäin. Noustihin pikku hiliaa sellaasta kiamuraasta polokua. Se konesääni sanoo yhyres risteykses, notta mun pitääs kääntyä johonki oikialle. Mä käännyyn ja se poloku rupes kiipiämähän ainavaa ylähäppäin.

"Annas kuule ny jotaki paperia, jotta mä pääsen kuusalle mihinä oikee ollahan." Vaimo antoo mullen kartan, muttei siihen voinu pirättää sitä silimittelemähän, ku sellaaset kulukaulaaset lehemät rupes nualeskelemahan sivuklasia ja se häiritti mua. Ajoon vähä matkaa ja sain rauhan niistä elukoosta.

Ällistys oli suuri, ku se meirän tiä olis pirättäny jonkun lumen reunahan monen kilomeeterin korkeures. En tiärä olisko siälä ollu sitte jotakin suksia tai lumikenkiä, sen tiän pääs. Ei menty kattomahan.

Käännyttihin ympärihinsä ja ajettihin sen paperin jäläkehen. Ei puhuttu mitään, eikä sillä navikaattorillakaan ollu sen kummempaa. Mä sitte sille aikaasten päästä, notta: "Mistolit kuule tuallaasen saanu päähäs, jotta me jatkettaas lumes kahalaamalla ja viälä tällääses maastos. Kuinkolit ajatellu, notta nua meirän hurtat siälä hanges tarkenoo. Katto, nottoli viimmeenen kerta ku tuallaasia höpäjät."

Soli hiliaa se kones. Toivottavasti meni vähä ittehensä.