Tuli hääjyysimmältäni viästi, notta sais mennä sen rippijuhulillen kesäkuus. Kyllä rupian pian kattelemahanki halapoja lennokkimatkoja viisahasta konehesta. Kahtakymmppiä enämpää em meinaa maksaa, mutta sitte niitä keisarillisia lentokenttämaksuja pitää tiätysti kylyvää.
Ikäjäriestykses erellisen perilliseni rippijuhulat oli joinki erikooset. Niitä opettanu pappi haukkuu nua elämänsä toivos olovat kakarat syntisimpähän kolokkahan mitä keksii. Sei saanu viälä tuastakaa kylläänsä, se purotti koko kirkkokansan helevetin portiille. Tuaki olis jos piisannu yleesölle, mutta se muisti viälä veistellä miäliaihestansa silloon ku ne kakarat yritti tällätä ittiänsä sen keltaasen temppelin seinustalle valokuvoota varten. Ja silloon tarkootti pyhimys kakarooren hualtajia.
Moon ollu aina sitä miältä, notta uskonsa auttakot jokahista. En oo ikänä sekaantunu pätkääkää musta kaukana olovahan asiahan. Ittekki olin joskus hamas lapsuuresna rippikoulus. Emmuista mistä se arvostettu kirkommiäs poltti hiansa. Muistan vain sen kommentin.
"Täällä tunnilla te yritätte leikkiä hartaan näköistä, mutta kun lähdette kurvailemaan mopedeillanne pappilan kujaa, te huudatte, saatana ku siristää!" Sama aijjä haukkuu kerran joulukirkkokansan, notta jäi korvan taustat märkänä olovan miälehen pysyvästi. Viästi oli samallaanen ku rippivälle, mutta sanat pikkuusen toisin sanottu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Molin hautajaasis viimme vuanna ja sukua ja ystäviä oli vain kourallnen saattamas. Hiliaa mielessäni ajattelin, notta saakohan tua pappi nämäki prilleehin, vaikkei oo kansaa kuulemas tämän enempää. Saihan se. Jos olisin ollu tyhymä, niin olisin luullu notta vainaja oli Lasaruksen ja Pietarin vanha heila. Välillä käytihin lujaa Israelis ja taas takaasin vainajan arkulle, onneksi kirkkoväki oli selevinpäin, muuten ei olisi kyllä tullu ymmärtämisestä yhtään mitään. Pappi sano välillä, että Lasarus ja samahan hengenvetohon, notta vainaja XX ... mua pakkas naurattamahan ja luulin olevani ainut, jokka luuli, notta riiannu ne on, mutta sitten hoksasin kattua muitaki surevia...minen tajua, miten kukaan voi muuttua niin...leipäpapiksi.
Aina ei kaikkea ymmärrä ihminen. Minulla meni sukset solmuun kuunneltuani pappia, jonka oli tarkoitus siunata äitini. Olimme lähes kaikesta erimieltä. Siskoni näki otsaluuni asennosta, että kohta keittää, joten hoiti puhumisen puolestani.
Näkiköhän se pastoori, että olin just eronnu kirkosta? Ja yksi syistä oli juuri tuommonen uskomaton omahyväinen käyttäytyminen ja moralisointi, mitä jotkut pappiset harrastaa.
No minä en tartte hiljentymiseen kirkkoa. Puiston penkki riittää.
Vähä samantapaasia kokemuksia tuntuu ollehen vilukissillä ja Arjaannelillaki. Ei oo niin kauhia ihimes, ku kirkkojen penkiillä on oikee mukavasti tilaa nykyysin.
Lähetä kommentti