Kintahis keittämähän

Eileen ku rupesin keittämähän vaimolle ruakaa, vetääsin ensimmääsenä kintahat kätehen. Ei ollu kupit kuumat ei. Olin saanu jonku päähänpäläkähtämän, notta nuasta pihanperän alakavista nokkoosista sais jotaki syätävää. Mun herkkä hipiäni ei kestäny eres ajatusta, notta rupiaasin ottelemahan kasvien kans paliahin käsin.

Näpsyttelen sitte niitä nokkoosia ainaki kolomen litran sihivilän täytöhön. Rupian siinä sitte kismittelemähän, notta pitääskö patahan laittaa jotaki muutaki. Vetääsin kymmenen puriua ylähän niinku miähet. Siinon ny vähä ainehia ku kuapas on vähä viälä ituusia perunoota, tuumoostelin.

Päätin kumminki tryykätä käyren lähipuatihin ja sain siältä saalihiksi nipun varsiporkkanoota ja pussuusen lanttuja. Ku en oo mikään vegaani eikä vaimokaa oo, nykääsin hyllystä rasian savustettua kinkkua piäninä kuutioona. Jo rupes olemahan ainehia.

Ku sain sitte nokkooseni kiahumaha, kulta tryykäs ovesta tupahan. Kaikki mun hianot soppasuunnitelmat meinas mennä ketuulle. Kuuntelin hiliaa uusia ohojehia ja pian oltihin onneksi samoolla risetiillä.

Yritin teherä siitä sopasta sellaasta, notta vihannekset on myllyytetty hianoksi ja ne kinkunpalat vaan on sattumina. Löyrin sellaasen murskaamen ja jonku vispilän näköösen vehkehen. Em millää saanu sitä murskaanta siihen vehkesehen sopimahan ja laitoon ne vispiläpäät kiinni. No sen tiätää kysymätäkki, notta kolomasosa siitä sopasta lenti pitkin seiniä.

Kulta poomaa sitte kotia taas ja kysyy; mikset laittanu tätä löytämääs murskaanta tuahon nuan. Kattoon mihinkä tuahon, mutta sama vaiva on taas varmahan ens kerralla. Kattotahan sitte.