Hyvältä tuntuu

Otsikkoni karkas äsköön blankkona taivahan tuulihin. Mutta uusiksi. Tuntuu kyllä kelepooselta, ku on saanu justihin 89 vuaren ikääsen äiteensä kans praatata. Väittää ittiänsä pualisokiaksi ja pualikuurooksi. On se vaa nii, nottaku miälipoika soittaa ulukomaasta, kuulo paranoo heti. Minen tiärä millä perustehella oon miälipoika. En ainakaa tekemisieni perustehella. Sen tiärän.

Kuurooki tuli taas kuulevaksi. Soon kumma, ku joku pitkä matka ja telefooni vahavistaa vanhan aistia. Soon kans kumma, notta äiteeni puhuu tästä ja eilisestä päivästä, eikä siitä, mitä tapahtuu ennen talavisotaa. Sei muistele yhtää sellaasia asioota,kuinka hianua oli, ku jäätynehellä ryssällä mäkiä laskettihin.

Naapurinrouva, ökyemäntä Suistamolta kotoosin, oli pirättäny hengityksensä. Siitä soitin. Ku niiltä naapurinfrouvilta äijät pantihin maanaluusehen, frouvista tuli hyvät kaverit. Kävelykeppien kans ei enää haitannu ihimisten arvostuksis taloollisen tai mökkilääsen tausta.

Soitin sille äiteelleni monehen kertahan. Oli ollu sirkistelemäs syksyn viimmeesiä auringonsäkenehiä. Vähä tuli täälä kaukana hätä, ku ei emoni sinne tefoonihin heti keriinny könytä. Tälläänen pallinaamakin voi hualestua. Ny on täälä kaikki hyvin ja sillä äiteelläniki. Sitä vaan harmittaa, ku sillei oo siälä palavelutaloos puhekkaveria. Sanoo, notton ympärillä vaan pelekkiä vanahuksia ja kukaa ei muista mistää mitää. Ei eres nimiänsä.

Sitte ne kiiruhut hoitajat on ihan hoit tollana. Äiteeni kusoo ja paskantoo omaehtoosesti valakoosehen kruusikuppihin, mutta hoitajat kampiaa sen sänkyhyn ja rupiaa vaihtamahan sille kuviteltua vaippaa uutehen. Kyllä pitääs saara ihimisarvo Suameski jollaki konstilla takaasi. Varsinki Kyröös, johona ollahan pikkuusen tavallista leviämpää muutenki.