Hänen katseensa kohtasi minun silmäni arvokkaasti. En jäänyt tuijottamaan häntä, enkä silmiään, mutta jokin kolahti. Tämä ei ole muistopuhe, näin hänet tänäänkin.
Minut hyväksyvä vieraani on runnellun näköinen kissa. Uskon, ettemme sääli millään tavalla toisiamme tai kohtaloitamme. Olemme hyvin etäisiä kamuja, mutta kamuja kuitenkin. Hän hyväksyy sen, että metrin päästä tiedustelen hänen kuulumisiaan. En ole koskaan edes yrittänyt lähemmäksi. Eikä hänkään.
Ystävyys on sitä, että on, mutta ei tunkeudu millään tavalla toisen arvomaailmaan. Kissani on selkeästi tiedostanut tämän asian. Ystävyytemme syvenee joka päivä, samoin kuin molemminpuolinen arvostaminen toisiamme yksilöinä.
Minulla nyt kuitenkin väreilee nahassani mustasukkaisuuden tunteita. Koillirakkini oli edellisellä karkureissullaan saanut tapella oikein kunnolla tämän uuden porttipieli-mirrin kanssa. Veri oli lentänyt oikein kunnolla.
Katti siis ei olekaan oikeasti minun ystäväni, vaan haluaa uudelleen sessiota rakkini kanssa ja siksi venaa. Pitää kestää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti