Koiraksi?

Toinen koukkuvarpahistamma ei meinaa päästä arien päälle. Se huinaaloo jotaki lähtemistä koko aijjan johonku. Pistää unta pallohon silloon ku ei trenkää kissiä tai siiliä hyppööttää. Vanhempi höveli nuasta tassuusista on jo vissihin kaikkehen tottunu. Hoh hoijaa ja jalaat ja kulukuset ylähäppäi ja pystyhyn. Mikää ei hetkahuta miältänsä.

Käytihin herrakoiran syntymäkotona moikkaamas tuas naapurimaas. Mitäs meirän flegmaatti. Ojenteloo kulietuskopisnansa jalakojansa, eikä meinaa sukulaasiansa pikkuräksyjä eres havaata. On vissihin herralla kunniootus kakarooren alakavan elämän ensimmääsille taipalehille ja taitaa pikkuhampahien terävä näykkiminen pikkuusen kyllästyttää. En tiärä, kun en oo keriinny seleventää.

Jos män ny justihin saisin valakata, alakaasin koiraksi. Mialuhisti venäjän vinttariksi tai salukiksi, jotta kerkiääs karkuhun, jos joku älykääpiö yrittääs nuhurata terveyttäni tai turkkiani. Mullolis varmahan oma kopuunen johonaki rästäsvuaros ja mä siältä sitte vartioottisin koko maailmaa. Posteljooni mua ottaas erityysesti päähän ja haukkuusin sen mennen tullen.

Ny viälä ihimisenä tiärän, nottei postiljoonin haukkuminen oo turhaa. Kaikellaasta moskaa seki viittii meille raahata. Sitte kyllä sanoosin naapurin lintupapalle, jotta ottaa pikkuusen päähän ku sei siivua niiren lennokkiensa paskoja. Niitä tuloo joskus päähänki ja tuvan klasiihin melekee joka päivä.

Ja mikä mialuusinta, mä itte toisin ruakani jostaki nappulapussista ja sekoottasin siihen pikkuusen jotaki hyvää ja sitte silittääsin omaa päätäni. Ja sanoosin, istu ny. Sitte antaasin kirsuni mennä sinne herkkukuppihin. Ja pian krapsuttaasin takajalaallani omaa korvantaustaani. Voisin siinä sitten koppini erustalla huakaasta. Ah, eikö elämä olekin ihanaa.