kiäliä on

Sanoolla sanominen on joskus ihan perseestä. Mun rakkini osaa nuuhkuttaa mun säären reunas  sellaasta kiältä, notta oksat pois ja pala larvaa. Me ymmärretähän toisiamma.

Näjen joka päivä sellaasia ystäviä, joiren kans ei oo mitää suusanallista ymmärtämystä. Kekkaan kyllä flanderiksi melekee kaikki, onhan äiteeni flander, mutta franskoosta en inaa. Paitti jos puhutahan polokupyäräälystä tai yleesurheelusta, silloon mun kiälioppini poukahtaa päällensä.

Mulla ei oo kuinkaa vaikiaa asioora paikallises osuuskaupas mun vintturakiälelläni. Itte asias myyntihenkilöt on ruvennu naureskelemahan hyväntahtoosesti mun kiälen yrityksilleni. Monehen kuuhun  kukaa ei oo kuitenkaa kysäässy, notta mitä sä höpäjät. Asiani ymmärretähän, mutta puheenparteni naurattaa.

Meitä molempia hymyylyttää ja melekee naurattaa, ku vaihran kassahenkilön kans kuulumisia. Oon jo kymmenvuatinen asikaanen, notton numeroota näpsyttävä imehinen keriinny tottua ulukomaan elävähän. Miälestäni osaan sanua jo niinku kurkkutautiset täkälääsekki. Ev vai vissihin osaa, ku paikalliset pyrskähtelöö mun  puheelleni. Jos ei osaasi yhtään, kaikki varmahan olis auttavas miäles.

Ja pian lähären kotiani. Mitä mä sanon matkalla, ku joku rupiaa mun kans höpäjämähän vööriä. En sano ensin mitää, mutta sitte rupiaa ytimenjatkoksesta tulemahan reikäpellon kiältä. Enoo kymmenihin vuasihin toimitellu vööriksi, mutta jostaki se sanottava tuloo. Oon joskus fundeerannu jotaki yksittäästä sanaa toiseksi kotimaaseksi. Ei tullu mitää miälehen. Ku muka puhuu sitä toista kiältä, muka muistaa sanat ja kaikki.